sunnuntai 26. elokuuta 2012

Hiljaisuus

Yksin kotona. Kuuntelen, ei mitään. Pelkkää hiljaisuutta. Joskus tällainenkin hetki on oikea nautinto, jota osaa nykyään arvostaa. Nyt tiedän, mitä äitini aina tarkoitti ennen sanomalla "shh kuunnelkaa, ihana rauha." En koskaan ymmärtänyt mitä niin hienoa siinä on. Lapsin silmin ja korvin ei huomaa sitä, minkä näin aikuisuuden kynnyksellä saatat jo tuntea. Asioiden tärkeysjärjestys muuttuu. Sanonta : Elämä opettaa, pitää täysin paikkaansa. Kuinka tämäkin "minimaterialisti" huomasi, ettei elämän onnea, ihanuutta ja rakkautta voi mitata materialla eikä mammonalla. Kuinka helpotuksekseni huomasin vaikeiden asioiden kautta, saavani tuntea mitä ovat ne arjen todelliset helmet. Sitä, kuinka lapsesi hymyssä suin sinut aamuisin herättää kutittamalla nenällään. Kun pysähdyt ulkona haistelemaan ja ihastelemaan luonnon antimia. Kun vapaapäivänäsi on aikatauluton. Äitisi piipahtaa yllätyskahville. Nuo asiat, arjen luksusta. Siitä mistä pitäisi jokaisen olla kiitollinen, mitä just sinulle on annettu.
Täällä hiljaisuudessa istuskelen ja annan vain niiden hyvien asioiden vallata mieleni. Vain minä ja ajatukseni. "Shh kuunnelkaa, ihana rauha".

lauantai 11. elokuuta 2012

Odottelua..

Sitäpä tämä elämä on. Odotat sitten talvea, kesää, asiaa, ihmistä, aikaa, paikkaa, -mitä tahansa. On se omalla tavalla jännittävää. Minulla on tällä hetkellä jännityksen lisäksi myös pelkoa. Tulevaisuus on tuomassa taas asioita, joiden kanssa olemme kahden vuoden ajan opetelleet elämään. Minä ja perheeni: puolisoni ja rakas tyttäreni valmistaudumme päivä päivältä isoon taisteluun, nimittäin tyttäreni sydänleikkaukseen. Asia, jonka kanssa voin sanoa olevamme "konkareita", tuntuu silti aina yhtä pelottavalta. Jos kuvailisin pelkoani yhdellä sanalla, olisi se pimeys. Samankaltainen tunne, kun kuljet pimeällä tiellä. Tiedostat uhkaavan vaaran, mutta et voi nähdä sitä. Kuljet vain eteenpäin toivoen kulkevasi oikeaa tietä, löytäväsi turvapaikan.
Tyttäreni kahteen ikävuoteen on mahtunut paljon. Useita sairaalajaksoja, kyyneleitä, neulan pistoja, kymmeniä millejä öljylisää, punnituksia, tarroja reippaudesta, myös hymyä ja onneakin on onneksi koettu. Välillä pohdin miettimään, eikö tässä nyt ole jo liikaa tapahtumia kahteen vuoteen? Olemmeko oikeasti eläneet tuon kaiken? Onneksi mieli pistää asioita taka-alalle, ja välillä tohtii ajatella muutakin. Tyttärelläni on useampi synnynnäinen sydänvika. Kahdesta avosydänleikkauksesta muistuttaa, hennon vaaleat viirut rintakehällä. Kolmatta sankarinmerkkiä lähdetään hakemaan syksyllä. *huokaus*.  Useat kysyvät, kuinka jaksat? Jaksan? Se on vain jaksettava, ja elettävä. Mentävä läpi, koettava taas kaikki pelko, ahdistus, odotus, itku, hetki kerrallaan -asenne. Myös lähdettävä matkaan mielellä, että sieltä tulemme kaikki jälleen kotiin.
Kesän ajan olen odottanut kirjettä. Kirjettä päivämäärästä, joka jää mieleen iäksi. Ei ole tullut saapuvaksi. Nyt lauantaina saan "olla vapaalla", kun ei posti kulje. Ei tarvitse odottaa sydän sykkyrällä itellan autoa. Eikä naapureiden tarvitse kauhistella tuota hullua naapuria, joka alvariinsa hyppää laatikkoon kurkkaamassa.
Tällaista odottelua täällä, mites sinulla?  <3

tiistai 7. elokuuta 2012

Tätä päivää olen odottanut ja venyttänyt, mutta tässä se nyt on. Mun blogi. Ensisijiasesti tarvitsen tän itseäni varten. Haluan purkaa paatuneet ajatukseni, niin ilot ja surut tänne. Pois mieleni ahdingosta, tähän sivulle, just niin kuin ne mun päästä tulee. Luit sinä tätä tai et. Mutta toivon tottakai myös, että blogini saisi lukijoita, jotka saisi jotain tästä myös itselleen. Ainakin sen, ettei asioiden kanssa ole yksin. Tulen repimään aiheita sieltä täältä. Hyppimällä ilon aiheissa ja myös niissä ei niin iloisissa asioissa. Koska sellainen olen minä. Tervetuloa!