Odottelua..

Sitäpä tämä elämä on. Odotat sitten talvea, kesää, asiaa, ihmistä, aikaa, paikkaa, -mitä tahansa. On se omalla tavalla jännittävää. Minulla on tällä hetkellä jännityksen lisäksi myös pelkoa. Tulevaisuus on tuomassa taas asioita, joiden kanssa olemme kahden vuoden ajan opetelleet elämään. Minä ja perheeni: puolisoni ja rakas tyttäreni valmistaudumme päivä päivältä isoon taisteluun, nimittäin tyttäreni sydänleikkaukseen. Asia, jonka kanssa voin sanoa olevamme "konkareita", tuntuu silti aina yhtä pelottavalta. Jos kuvailisin pelkoani yhdellä sanalla, olisi se pimeys. Samankaltainen tunne, kun kuljet pimeällä tiellä. Tiedostat uhkaavan vaaran, mutta et voi nähdä sitä. Kuljet vain eteenpäin toivoen kulkevasi oikeaa tietä, löytäväsi turvapaikan.
Tyttäreni kahteen ikävuoteen on mahtunut paljon. Useita sairaalajaksoja, kyyneleitä, neulan pistoja, kymmeniä millejä öljylisää, punnituksia, tarroja reippaudesta, myös hymyä ja onneakin on onneksi koettu. Välillä pohdin miettimään, eikö tässä nyt ole jo liikaa tapahtumia kahteen vuoteen? Olemmeko oikeasti eläneet tuon kaiken? Onneksi mieli pistää asioita taka-alalle, ja välillä tohtii ajatella muutakin. Tyttärelläni on useampi synnynnäinen sydänvika. Kahdesta avosydänleikkauksesta muistuttaa, hennon vaaleat viirut rintakehällä. Kolmatta sankarinmerkkiä lähdetään hakemaan syksyllä. *huokaus*.  Useat kysyvät, kuinka jaksat? Jaksan? Se on vain jaksettava, ja elettävä. Mentävä läpi, koettava taas kaikki pelko, ahdistus, odotus, itku, hetki kerrallaan -asenne. Myös lähdettävä matkaan mielellä, että sieltä tulemme kaikki jälleen kotiin.
Kesän ajan olen odottanut kirjettä. Kirjettä päivämäärästä, joka jää mieleen iäksi. Ei ole tullut saapuvaksi. Nyt lauantaina saan "olla vapaalla", kun ei posti kulje. Ei tarvitse odottaa sydän sykkyrällä itellan autoa. Eikä naapureiden tarvitse kauhistella tuota hullua naapuria, joka alvariinsa hyppää laatikkoon kurkkaamassa.
Tällaista odottelua täällä, mites sinulla?  <3