Elämä jatkuu

Niin se vain koitti jälleen uusi vuosi. Toivon mukaan myös uusi vaihe elämässä. Tänne asti on tultu, monia ajatuksia ja kokemuksia rikkaampana. Toki tähän sopisi myös kuvaus: -Ja paskat! Samaa oravan pyörää, samaa työpaikan lattiaa kipittäen, samoja naamoja. Puhhuh, liikaa sitä, mikä ei enää palvele minua. Uusimmainen hanke on siis jo hyvällä alullaan. Ajatus on saatettu ilmoille, se siitä vielä todeksi muuttuu jahka saan asiat hoidettua. Toinen hanke on hyvällä alullaan myös. Sitä jännitäen, mutta juuri nyt myös eniten toivoen.

Kaiken kukkuraksi taistelen ikuisen selkäkipuni kanssa. Tällä hetkellä johdan 2-1. Sillä tuloksella vielä töihin mennään, vääntämään ja kääntämään, siihen asti kunnes laahaudun kotiin. Nappaan napit naamaan, oikasen siinä toivossa, jotta taju lähtisi. Ei lähde taju ei. Noustava on ja hoidettava perhe ja koti. Siinäpä ne päivät kuluu, enemmän tai vähemmän irvistellen ja nilkuttaen. Tämänkin asian kanssa on opittu elämään, jo 10 vuotta. Huraa! Taas voin nostaa maljan itselleni. Ei parit pullistumat ja rappeumat tätä mammaa kaada. Olenhan vielä liian nuori leikkauspöydälle lääkärini mukaan. Hmm... milloin sitten on sopiva ikä?? Sitten kun en enää kykene toisellakaan kintullani laahustamaan, olen vain nuorempien tiellä, arvoton.... sitten varmaan. EI. Aion taistella tästä seuraavaksi ;)

Niinhän se meni, että kotiin pääsimme parin viikon reissun jälkeen. Kaikki meni suunnitellusti ja melkein voi huokaista, ainakin joksikin aikaa. Typykän kanssa olemme viettäneet sitten vain rauhallista kotielmää. Hektisen syksyn jälkeen, saapuu seesteinen talvi. Nyt kotosalla ollessa, olen nautiskellut ajattomasta elämästä. Viskannut sanan arki romukoppaan ja heittäytynyt välillä myös tuulen vietäväksi. Sen jos minkä minä osaan :) Ikuinen haaveilija kun olen, aion jälleen aloittaa uuden projektin, josta olen haaveillut. Ja vaikka enstisetkin on vielä viemättä loppuun niin olkoot.

Tää hetki on nyt tässä. Sitä en voi toitottaa tarpeeksi. Niin paljon on pitänyt sataa (sitä ihtiään) niskaan, jotta olen tuon saanut vihdoinkin omaksuttua elämänohjeekseni.

 Vaikka "arki" hiljaa jo hiipii ovelle, ja viikon päästä joutuu taas palaamaan työelämään niin nautitaan tästä nyt vielä hetki ;)

Uusin kujein...

Huominen saa tulla

Kaikki on nyt pakattu, huominen voi tulla. Tälä kertaa ei tarvinut pakata mukaan puoltakaan omaisuutta. Pääsemme nimittäin taas majoittumaan ihanaiseen kakkoskotiin mäkkitalolle. Sen parempaa turvapaikkaa ei voisi ollakkaan. Raskaiden sairaalapäivien jälkeen on niin helpottavaa aina tulla tuttuuun ja turvalliseen taloon. Taloissa kuulee monenlaisia tarinoita, ja se että saa purettua omia päiväntapahtumia myös antaa lisätsemppiä seuraavaan päivään, siellä kun ollaan kaikki samalla asialla.
Ajatukset on luonnolisestikin sekaisin. Odotusta, jännitystä, toivoa. Kaikkea tasaisesti. Neiti tuossa iloisenä juoksee ja touhuaa, rakas kun ei tiedä mitä on tulossa. Onneksi ei tiedä, nin ei osaa pelätä. Olen koittanut useasti kertoa tulevasta, lapsen omaisin sanoin. Ainoa mikä tuntuu jäävän mieleen on se, että päästään lentokoneen kyytiin ja täti antaa tarran kun pipi on poissa. <3 Reippaasti neiti siitä suoriutuu, uskon sen. Enkelit matkaan!

Syksyn tunnelmia

Syksy on vihdoinkin saapunut. Rakastan syksyä, värejä, sateita, tuulta, kaikkea siinä. Tänä vuonna syksyä odottelin aivan eri tavalla, kuin yleensä. Päivä, jota olen odottanut lähestyy pika vauhtia. Menneisiin viikkoihin on mahtunut stressiä, paljon. Ajatukseni ovat pyörineet päässäni, kuin vuoristorataa. Enkä oikein vieläkään ole varma, onko kaikki nyt valmista, onko kaikki tarpeellinen tehty ja huolehdittu? Pienetkin asiat tuntuvat hetkittäin mullistavan tarkalleen suunnitellun arjen. Pelko on kulkenut mukana käsikädessä stressin kanssa. Välillä en edes tiedä, kuka vie ja ketä. Ahdistus kasvaa välillä niin kovaksi, jotta tekisi mieli halailla posliinia, kunnes taas keksin tehtävää, jolla saada aiheen poissa mielestäni. Reilun viikon kuluttua olemme jälleen muiden käsissä. Aika pysähtyy, elämme vain hetken kerrallaan, toivoen, rukoillen, uskoen. Kumpa voisin antaa llisää voimia tyttärelleni, suurta taistelua varten. Vaikka tiedän hänen selviytyvän paremmin kuin hyvin sankaritaristelusta. Sehän hän on, oman elämänsä sankari.

Vielä riittää pakkaamista ja järjestelyä. Terveenä pysymisestä puhumattakaan. Kumpa jossain vaiheessa vielä ehtisi nauttia syksyn ilmoista, saaden niistä lisäenergiaa tulevaan.

Hiljaisuus

Yksin kotona. Kuuntelen, ei mitään. Pelkkää hiljaisuutta. Joskus tällainenkin hetki on oikea nautinto, jota osaa nykyään arvostaa. Nyt tiedän, mitä äitini aina tarkoitti ennen sanomalla "shh kuunnelkaa, ihana rauha." En koskaan ymmärtänyt mitä niin hienoa siinä on. Lapsin silmin ja korvin ei huomaa sitä, minkä näin aikuisuuden kynnyksellä saatat jo tuntea. Asioiden tärkeysjärjestys muuttuu. Sanonta : Elämä opettaa, pitää täysin paikkaansa. Kuinka tämäkin "minimaterialisti" huomasi, ettei elämän onnea, ihanuutta ja rakkautta voi mitata materialla eikä mammonalla. Kuinka helpotuksekseni huomasin vaikeiden asioiden kautta, saavani tuntea mitä ovat ne arjen todelliset helmet. Sitä, kuinka lapsesi hymyssä suin sinut aamuisin herättää kutittamalla nenällään. Kun pysähdyt ulkona haistelemaan ja ihastelemaan luonnon antimia. Kun vapaapäivänäsi on aikatauluton. Äitisi piipahtaa yllätyskahville. Nuo asiat, arjen luksusta. Siitä mistä pitäisi jokaisen olla kiitollinen, mitä just sinulle on annettu.
Täällä hiljaisuudessa istuskelen ja annan vain niiden hyvien asioiden vallata mieleni. Vain minä ja ajatukseni. "Shh kuunnelkaa, ihana rauha".

Odottelua..

Sitäpä tämä elämä on. Odotat sitten talvea, kesää, asiaa, ihmistä, aikaa, paikkaa, -mitä tahansa. On se omalla tavalla jännittävää. Minulla on tällä hetkellä jännityksen lisäksi myös pelkoa. Tulevaisuus on tuomassa taas asioita, joiden kanssa olemme kahden vuoden ajan opetelleet elämään. Minä ja perheeni: puolisoni ja rakas tyttäreni valmistaudumme päivä päivältä isoon taisteluun, nimittäin tyttäreni sydänleikkaukseen. Asia, jonka kanssa voin sanoa olevamme "konkareita", tuntuu silti aina yhtä pelottavalta. Jos kuvailisin pelkoani yhdellä sanalla, olisi se pimeys. Samankaltainen tunne, kun kuljet pimeällä tiellä. Tiedostat uhkaavan vaaran, mutta et voi nähdä sitä. Kuljet vain eteenpäin toivoen kulkevasi oikeaa tietä, löytäväsi turvapaikan.
Tyttäreni kahteen ikävuoteen on mahtunut paljon. Useita sairaalajaksoja, kyyneleitä, neulan pistoja, kymmeniä millejä öljylisää, punnituksia, tarroja reippaudesta, myös hymyä ja onneakin on onneksi koettu. Välillä pohdin miettimään, eikö tässä nyt ole jo liikaa tapahtumia kahteen vuoteen? Olemmeko oikeasti eläneet tuon kaiken? Onneksi mieli pistää asioita taka-alalle, ja välillä tohtii ajatella muutakin. Tyttärelläni on useampi synnynnäinen sydänvika. Kahdesta avosydänleikkauksesta muistuttaa, hennon vaaleat viirut rintakehällä. Kolmatta sankarinmerkkiä lähdetään hakemaan syksyllä. *huokaus*.  Useat kysyvät, kuinka jaksat? Jaksan? Se on vain jaksettava, ja elettävä. Mentävä läpi, koettava taas kaikki pelko, ahdistus, odotus, itku, hetki kerrallaan -asenne. Myös lähdettävä matkaan mielellä, että sieltä tulemme kaikki jälleen kotiin.
Kesän ajan olen odottanut kirjettä. Kirjettä päivämäärästä, joka jää mieleen iäksi. Ei ole tullut saapuvaksi. Nyt lauantaina saan "olla vapaalla", kun ei posti kulje. Ei tarvitse odottaa sydän sykkyrällä itellan autoa. Eikä naapureiden tarvitse kauhistella tuota hullua naapuria, joka alvariinsa hyppää laatikkoon kurkkaamassa.
Tällaista odottelua täällä, mites sinulla?  <3

Tätä päivää olen odottanut ja venyttänyt, mutta tässä se nyt on. Mun blogi. Ensisijiasesti tarvitsen tän itseäni varten. Haluan purkaa paatuneet ajatukseni, niin ilot ja surut tänne. Pois mieleni ahdingosta, tähän sivulle, just niin kuin ne mun päästä tulee. Luit sinä tätä tai et. Mutta toivon tottakai myös, että blogini saisi lukijoita, jotka saisi jotain tästä myös itselleen. Ainakin sen, ettei asioiden kanssa ole yksin. Tulen repimään aiheita sieltä täältä. Hyppimällä ilon aiheissa ja myös niissä ei niin iloisissa asioissa. Koska sellainen olen minä. Tervetuloa!